Voisinpa sanoa kulkeneeni pitkin Pariisia pienissä puodeissa, vierailla vanhoissa tärkeissä paikoissa tai haaveksia metsässä ja keräillä kaikki kauneimmat kävyt. Voisinpa edes sanoa käyttäneeni päivän niinkuin olisin sen halunnut käyttää. Mutta ei, en ole tehnyt mitään noista asioista. Olen yrittänyt metsästää kadonnutta inspiraatiota. Siksi olen kuvannut kukkia, sisäkukkia, leikkokukkia, ulkokukkia. En tiedä miksi luulen, että kukissa piilee kadonnut innostus. Ehkä se on joku sisäinen aisti. Olen koko elämäni viettänyt luonnon keskellä, metsässä ja rannalla, niityillä ja soilla. Nyt kun se ainut paikka missä tunsin olevani sinut itseni kanssa, on menetetty, olen hukassa. Kaipaan tuttuja metsiä rantoja niittyjä ja soita. En osaa olla itseni kanssa ja purkaa pientä kerää sisälläni betoniviidakossa ja lähiön liian suorilla teillä. Pahinta on se etten tiedä mitä tehdä. En pysty menemään takaisin siihen paikkaan, jonne haluaisin mennä, sillä se tekee liian kipeää, koska tiedän, että pian pitää lähteä. Mutta kun olen siellä, olen onnellisempi kuin ikinä.
Anteeksi tämä vuodatus, mutta sitä vartenhan päiväkirjat ovat, eikö?