maanantai 2. helmikuuta 2009

ääretön




Puut levittelivät lumesta raskaita oksiaan tien päälle kuin kaappaimaisillaan meidät sisuksiinsa. Taivas roikkui painostavana ja alkoi tummua. Yksinäinen ikkuna vilhati automme ohi. Iso mies ja Julmat Lammit, luki kyltissä tien vieressä. Kyltit oli peitetty mustalla muovilla. yritin miettiä, mitä nuo arvoitukselliset nimet merkkasivat.
Mies valkoisissa viiksissä puhui, ystävällisesti ja huolehtien. Hänen seurassaan tuntui turvalliselta.
Ulkotulet valaisivat pihaa. Piha ei tuntunut liien pimeältä eikä kolkolta. Se tuntui sanovan, "Tervetuloa, olen iloinen, kun tulit vieraakseni."
Tupa oli lämmin. Ei sähkölämmin vaan puulämmin. Kammarissa pönttöuunin liekkien räiskintä oli parasta musiikkia aikoihin.
Taivas ei enää tuntunut painostavalta, eikä mustalta. Se oli muuttanut väriään yönsiniseksi. Tähdet koristivat taivaankantta. Samat oksat, jotka olivat vielä hetki sitten tuntuneet ahdistavilta, tuntuivat nyt ottavan meidät pehmeään syleilyynsä. Vaimentaen maailman äänet.
Täällä oli hyvä olla.
Täällä oli hyvä olla...


Reissu Himangalle oli paras piristysruiske pitkään aikaan. Olin jo pitkän aikaa kaivannut luonnon helmaan ja täällä pääsin tuulettamaan aivojani ja kehoani. Meren jäällä tuli huikea vapauden tunne. Vastarantaa ei näkynyt, siellä todella ajatukset saivat tilaa lentää.

3 kommenttia:

himalainen kirjoitti...

Oi kun olit kirjoittanut kauniisti. Tiedän tuon merenjäällä olon. Vapauden tunne. Meillä oli kerran yliopistossa joku luennoitsija USA:sta, jostain sieltä keskilännestä, jossa on valtavat pellot. Hän kertoi just tuollaisesta tunteesta, jolloin on helppo hengittää, on vapaa, ääretön. Meren jäällä se on. Odotan itse maaliskuuta, menemme silloin koiranhoitajiksi muutamaksi viikoksi meren lähelle, ihanaa ;-)

jeera kirjoitti...

uijui kuinka tuollaista tarvitsisi itse kukin. jospa sitten jaksaisi vähän enemmän. noh, haaveilla saa ja on mukava päästä edes muiden kokemuksiin osallisiksi näin.

Solen kirjoitti...

Himalainen, tiedän kyllä tuon peltotunteen. Olen varttunut peltojen keskelle ja nyttemmin muutettuani sieltä pois kaupunkiin, kaipaan peltojen avaruutta.

Jeera, haaveilu on elämän suola, yksi niistä muutamista. Kannattaa vain jatkaa haaveilua, joskus ne voivat käydä toteen.